Vuonna 1982 erään kerrostalon kellarissa Espoossa soitettiin niin kovaa, että patterit helisivät. Ei siksi, että joku halusi ärsyttää naapureita – vaan koska ei ollut mitään muuta tapaa kertoa, että maailma ympärillä tuntui liian siistiltä ja liian varovaiselta. Siitä hetkestä asti punk Suomessa on ollut kuin pieni, itsepäinen kasvi asfaltin raossa: vaikea kitkeä, helppo ohittaa, mutta aina olemassa.

Miksi suomalainen punk kuulostaa välillä lumihankeen kaatuneelta

Brittien ja amerikkalaisten punk-skenessä on tietty nopeus ja vihaisuus. Suomessa siihen sekoittui heti alkumetreillä kylmyys – sekä ilmaston että tunteiden. Kun soitat treenikämpässä, jossa hengitys näkyy höyrynä ja sormet kangistuvat, ei tempo pysy aina tasaisena. Se tekee soundista vähän kulmikkaamman, epätasaisemman… mutta myös aidomman.

Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja Rattus loivat pohjan, mutta pienissä kaupungeissa tapahtui outoja sivuhaaroja. Kouvolassa syntyi bändi, joka yhdisti punkin ja haitarin – ei ironiana, vaan vilpittömänä yrityksenä kertoa tarinoita mummon keittiöstä ja työttömyydestä samalla kun tempo pysyi 200 bpm:n tienoilla.

Keikkapaikkoja, joita ei enää ole (mutta jotka haisevat yhä mielessä)

• Turun T-talo: seinät peittyivät vuosikymmenten julisteista, ja lavalle noustiin välillä niin, että piti astua kahden humalaisen yli.
• Oulun vanha nuorisotalo: lattia notkui kuin trampoliini – ei turvallista, mutta sitä kukaan ei tullut hakemaan.
• Pikkukylien bensikset: joskus keikka tarkoitti, että bändi soitti huoltoaseman kahvilassa, kassan vieressä. Yleisöön mahtui kuusi ihmistä ja yksi utelias koira.

Pienet kapinat, jotka eivät mahtuneet uutisiin

Jokainen punk-sukupolvi Suomessa on löytänyt oman vihollisensa. 80-luvulla se oli kylmä virallinen kieli ja yhtenäiskulttuuri. 90-luvulla MTV:n liiallinen kiillotus. 2000-luvulla taas se, että kapina tuntui jo valmiiksi tuotteistetulta.

Eräs tamperelainen bändi teki 2010-luvulla tempauksen: he esiintyivät kauppakeskuksen ruokakujalla pukeutuneina siivoojiksi, soittivat yhden minuutin biisin (pelkkää huutoa ja tiskiharjan kolinaa) ja poistuivat. Yksikään media ei kirjoittanut siitä. Ehkä siksi se oli täydellistä punkkia.

Punkin oudot perintöesineet suomalaisissa kodeissa

Jos kierrät kirpputoreja tarpeeksi kauan, voit löytää:

1. C-kasetteja, joiden kannet on piirretty kuulakärkikynällä ja koristeltu tarrakirjan tähdillä.
2. Farkkutakkeja, joissa on takataskuun ommeltu hätävara-ompelupakkaus – koska liimattu niitti irtoaa aina väärässä paikassa.
3. Keikkalippuja, joiden hintana on ollut 20 markkaa ja lupaus siitä, että esiintyjä saattaa tulla paikalle.

Onko punk Suomessa kuollut vai muuttanut muotoaan?

Kysymys, joka toistuu aina. Fakta: keikkapaikkoja on vähemmän, mutta kotistudiot ja Bandcamp-tilit tekevät uuden aallon mahdolliseksi. Punk ei enää tarvitse levy-yhtiötä – se tarvitsee nettiyhteyden ja syyn olla olemassa.

Ehkä nykyään punk ei ole pelkkää huutoa ja särökitaraa. Se voi olla myös spoken word -ilta lähiön kirjastossa, jossa joku lukee runon verottajasta ja välimerkkien tyranniasta. Tai räppiä, joka on niin DIY, että taustabiitti on nauhoitettu mikroaaltouunin surinasta.

Pieni huomio, ennen kuin joku suuttuu

Punk Suomessa ei ole koskaan ollut vain musiikkia. Se on tapa käyttää tilaa väärin: tehdä parvekkeesta bänditreenihuone, kirjoittaa seinään runo sateenvarjoista, tai pukea nahkatakki kesähelteellä vain siksi, että sääntö sanoo “ei”.

Ja jos haluat tietää, onko se yhä elossa – käy katsomassa, mitä tapahtuu pimeässä puistossa kello kaksitoista, kun joku kantaa mukanaan räsymattoa ja pientä vahvistinta. Se saattaa olla tämän hetken tärkein punk-keikka.